Populaatiokissan tarina
Olo on lämmin. Kierin ja kellun, oikaisen jalkaa ja osun sillä johonkin. Korvissani kaikuu tasainen ääni, tum, tum, tum. Välillä ääni kiihtyy, välillä hidastuu, mutta se kuuluu aina. Nukahdan siihen yhä uudelleen.
Liikun ja vellon, ääni korvissani on kiihtynyt. Jotain on tapahtumassa, mutten tiedä mitä. Yhtäkkiä on kylmää, tai ainakin paljon kylmempää kuin aiemmin minua ympäröineessä maailmassa. On pilkkopimeää.
Jokin lämmin ja pörröinen ympäröi minua, ja lämpö alkaa palata. Karhea kieli nuolee päälakeani ja vaistomaisesti alan etsiä ravintoa. Vieressäni tunnen liikkeitä ja lähelle päästyäni kuulen saman tutun äänen; tum, tum, tum.
Karhea kieli nuolee päälakeani ja vaistomaisesti alan etsiä ravintoa.
Kylmyys ympärillä on läsnä, ja yritän parhaani mukaan ryömiä ja kaivautua mahdollisimman lähelle lämmönlähdettä. Välillä lämpö häviää pitkäksikin aikaa ja minua paleltaa. Olisi kova nälkä, mutta ravintoa ei ole lähettyvillä, vaikka kuinka etsin.
Hiljalleen raotan silmiäni ja näen ympärilleni. Kaksi sisarustani on kiinni minussa. Allamme on likaista purua ja ympärillämme harmaata lautaa, josta sojottaa nauloja. Kolomme on pieni ja ahdas. Se täyttyy hetkellisesti lämmöstä, kun äiti palaa takaisin luoksemme.
Hiljalleen raotan silmiäni ja näen ympärilleni. Kaksi sisarustani on kiinni minussa.
Olemme jo aika rohkeita, ja käymme kurkistelemassa pesämme ulkopuolella. Ulkona näyttää hurjalta, viereisellä tiellä ajaa kovaa vauhtia autoja, ja olen nähnyt muita isoja, elämän koulineita ja ruhjoneita kissoja. En uskalla mennä kovin pitkälle pesästä, ja olen kovin riippuvainen äidistäni ja muiden sisarusteni lämmöstä.
Nyt nälkä alkaa tuntua vatsassa, sitä nipistää. Sisarukseni on kärsinyt jo pidempään, hänen ulostettaan alkaa olla ympäri pesää, eikä hän enää jaksa liikkua. Voimme huonosti, mutta äitiä ei näy. Missä hän on?
Olemme kiinni toisissamme, kuin liimattuina. Meillä ei ole enää kuin toistemme lämpö, eikä se riitä. Emme ole saaneet syödäksemme ja voimamme alkavat hiipua. Makaamme vain hiljaa liikkumatta.
Nyt nälkä alkaa tuntua vatsassa, sitä nipistää.
Havahdun ääniin, jotka kantautuvat pesämme ulkopuolelta. Itkeskelen vähän, jospa se olisi äiti.
Havahdun uudestaan, kun minua ja sisaruksiani nostetaan varovasti pois pesästämme. Meidät lasketaan lämpimien pullojen viereen, ja ympärillä on taas pehmeyttä ja lämpöä. Nukahdan jälleen.
Emme ole enää tutussa pesässämme, mutta meillä on lämpöä ja toisemme. Ihmisten isot kädet antavat ravintoa tuttipullosta, se on kuin äidinkin antamaa ravintoa. Ihmiset ympärillä ovat iloisia ja liikuttuneita, kun syömme ahnaasti. Meistä puhutaan populaatiopaikan orpopentueena. En tiedä, mitä se tarkoittaa.
Vartun sisarusteni kanssa ja kasvan kovaa vauhtia. Meillä on hurjat leikit, olen jo paljon rohkeampi. Ihmiset ovat mukavia, ne rapsuttavat, leikittävät ja ruokkivat.
Meistä puhutaan populaatiopaikan orpopentueena. En tiedä, mitä se tarkoittaa.
Nyt olen jo iso. Olemme sisaruksieni kanssa käyneet muutaman kerran reissussa. Siellä on hassu haju ja minulle tuntemattomia ihmisiä. Sanovat, että kasvuamme täytyy seurata. En ymmärrä, sillä olenhan jo iso kissa, jolla on pienen piraijan hampaat, sekä kynnet, joilla roikkua ihmisten ripustamissa verhoissa!
Kun minun ja sisarusteni eron aika koittaa, olen surullinen ja minua hieman itkettää. Uudessa kodissani on kuitenkin vastassa kaksi ystävällistä kissaa. Toinen on vain hieman minua vanhempi, ja löydämme nopeasti yhteisen sävelen ja vauhdin. Toinen on paaaaljon vanhempi, ja hän muistuttaa vähän äitiäni. Hänen kylkeensä käperryn, kun väsymys iskee. Olo on levollinen ja olen onnellinen, kun hänen lämpimän karvansa läpi kuulen tutun, sykkivän äänen; tum, tum, tum.
Sanni Artiola
